Jesusliv

Yksinäisyys! Pelkkä sana saa meidät vapisemaan, ja silti tätä kutsutaan laajalle levinneeksi kansantaudiksi. 

 

Itselläni oli noin kaksi vuotta kestänyt ajanjakso, jolloin erilaisten opiskelupaikkojen ja muiden pakanaelämäni olosuhteista johtuen itse kärsin pahasti yksinäisyydestä. Se oli kuin musta, toivoton monttu johon pudota, itse olemassaoloni tuntui kyseenalaiselta. Ei, en koko ajan niin, minulla oli perhejäseniä ja ystäviä, mutta he eivät olleet lähellä eivätkä aina tavoitettavissa. Tiedätkö, vain sellainen asia että pystyy soittaa useammalle ihmisille milloin tahansa ja voi heti tehdä jotain sosiaalista yhdessä. Sellaista ei ollut olemassa tänä hirvittävän yksinäisyyden aikana.

 

Kun Jeesuksen tavasin, tulin uskoon ja siten astuin välittömästi laajaan kristilliseen yhteisöön. Silloin yksinäisyys katosi pysyvästi, varsinkin kun Jeesus tuli sydämeeni ja elävä Jumalan yhtenäisyys täytti sisimpäni. Hänen rakkauden läsnäolo täytti sisäisen tyhjyyden. Loppujen lopuksi naimisiinmeno ja elämäkumppanin löytäminen oli ehdottomasti "kuolemanisku" yksinäisyyden hirviölle. Mutta rakkaat ystävät, meidän ympärillämme, yhteiskunnassa on tuskallisen monet siinä "mustassa montussa".

 

He ovat tavallisia kuten sinä ja minä, kaikenlaisia, mutta he ovat kärsineet yksinäisyydestä eri olosuhteiden vuoksi. He tulevat kotiin töiden jälkeen ja kun ovi sulkeutuu, tyhjyys ja yksinäisyys kaikuu heidän ympärillään kuin hauta. He istuvat siellä yksin ajatusten ja tunteidensa kanssa; ei ketään jonka kanssa jutella, jakaa ja kertoa päivän tapahtumista, ei ketään jonka kanssa tehdä asioita. Tuntuu kuin he ei olisi olemassa. Vielä pahempaa, jos heillä ei ole edes työpaikkaa tai muuta touhua missä ihmisiä tavata, täydellisen eristäytymisen riski on suuri ja vaarallinen.

 

Ystävät, me jotka satumme olla "aurinkoisella puolella" pimeiden syvyyksien yläpuolella, on löydettävä heidät, autettava heitä. Ja se on tehtävä tavalla, jossa heidän ei pakoteta tuntemaan olevansa "epänormaaleja" tai epäonnistuneita. He eivät tietenkään ole, mutta heillä luultavasti on sellainen itsetunto siinä eristyksessä, yksinäisyydessä. Kristillinen seurakunta on itse asiassa paras paikka sellaiseen apuun, avoin sylein vastaanottamaan heidät; seurakuntaelämässä, kodeissamme ja kahviloissa ja niin edelleen. Meidän on toivotettava heidät tervetulleiksi. Se on elämästä ja kuolemasta kysymys, tuplasti. Pelastus Taivaaseen ja pelastus matkalla sinne.

 

Nykyisen yhteiskuntamme kirous on nimenomaan se, kuinka se on luonut tämän kaiken tuhoavan yksinäisyyden hirviön. Sydämeni vuotaa verta kaikkien niiden puolesta, jotka ovat joutuneet yksinäisyyteen. Ja rukoukseni Herralle, kaiken lohdutuksen Jumalalle on, että Hän voisi käyttää meitä uskovaisia löytääkseen heidät, auttaakseen heitä. Kyllä, tietysti myös johdaten heidät Jeesuksen ja ikuisen pelastuksen luo, koska siinä kaikki kirous murtuu. Me, jotka olemme turvassa, ystäviä ja sukua runsaasti joka päivä. Me emme aina ymmärrä, emme näe sydämellämme tämä pimeyden meri ympärillämme, täynnä ihmisiä syvässä kärsimyksessä, jotka hukkuvat yksinäisyyteensä. Meistä tulee helposti tyytyväisiä ja mukavia ja itse asiassa itsekkäitä, kun unohdamme "lähimmäisemme". Näitä ihmisiä meidän siis tulee Jeesuksen sanojen mukaan rakastaa kuin itseämme.

 

Jeesus sanoo myös, Matt.11:28-30:

“Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä”...Joten anna meidän, puhun yhtä paljon itselleni, löytää ja pelastaa kaikki yksinäisyyteen vangitut. Olemme Jeesuksen kädet ja jalat. Yksinäiset odottavat epätoivoisesti, he ovat unohdettu “lähetyskenttä”.